Lähden tunturiin.
Satojen lentojen jälkeen olen väsynyt,
häsynyt sinne minne rinne viettää
ja palannut tänne missä alkaa uusi parmas.
Täällä - tuulien tiellä.
Patojen sisäisten kuoret murtanut,
purkanut itseni jängälle,
itkenyt uuden kaltion aapaan.
Iskenyt päätäni tievassa haapaan.
Keväinen ahava pyyhkäisi maitani,
kuivasi hikisen kulkijan paitani
Tunsin wiiltävän wiiman, lintujen kiiman,
purevan tuulen jatkuvan piinan.
Tunsin minä lempeän virin leyhähdyksen,
hyväilevän otsani kuvetta.
Annoin lämpimän kallaan suudella selkääni,
rovaisen äyrään lamauttaa intoni,
kylmän pahtaan jäähdyttää kiihkoni.
Kuulin Leinon laulujen kujeen ja riemun,
helkkyen keskellä säteiden välkkyväin.
Erotin itkun ja surun; laulun ryppyisten sylilasten.
Kiven rosoista pintaa vasten
kun kuuloni terotin.
Ymmärsin Reidarin värien loiston ja purskeen,
elämän maun minä maistoin ja haistoin.
Keskellä karkean kivisen murskeen.
Vaistoin avoimin ryntäsin uneensa mukaan.
Uksia estojen auki ma paiskoin.
Minä aistin Mukan harmaan kaikki sävyt,
apatian, murheen ja paatoksen; jopa sanojen hävyt.
Laistin muun ja sävyjä maistin.
Valmistin porosta paistin. Uistelin. Timoa muistelin.
Sain aatoksen: Tätä maata minä rakastan,
rakastan tätä mantua, hajalle pantua.
Lähden tunturiin muiden nähden itseni tähden.
Kommentit