Kyyneleet kaivavat kurujaan,
ryppyisiä poskia pitkin.
Suruni juoksevat villien porojen lailla,
mitään holttia vailla.
Seassa saapuvan, syksyä tihmovan sateen.
Kehoni harmaalla kelolla kelluu,
muistelee nuoruuden aikojen helluu.
Katsellen pelolla tummuvaa pilvistä iltaa,
joka saapuu hiipien auringon laatimaa kultaista siltaa.
Aattelen aikaa ikuista hamaan vajoavaa.
syksyisten lehtien lailla,
yhä uudelleen maaksi hajoavaa.
Saapuu väistämättä uusi syys,
kesä omalle lomalleen väistyy.
Leijuu tilalle ensin utu, sijoilleen hiipii,
perässään kostea sumu kulkee,
kaiken vetiseen syliinsä sulkee.
Tiessään on heleä keväinen auer,
haihtunut pesäänsä elämän vihreä väri.
Saapuu ruska, hehkuu puska ja tunturin armas parmas.
Häilyy huntuna yllämme himmeä tuska.
Häipyy valo, hiipuu kajo,
laatii sijaa yön pitkälle vierailulle.
Yöttömän yön tilaan astuu ikuisen yö syli.
Se helmaansa synkeän mielen kietoo,
kokeilee ihmisen lapsen järjen sietoo,
mut' samalla kohtuunsa alkion toivosta liittää
ja toivoo että joku sen uudelleen siittää,
kun saapuu jälleen kevät.
parmas = rinta, povi
Kommentit