Tuuli laulaa hiljaa pitkin mellan selkää,
kilpaa tuulen kanssa juoksee nuori Milja neito,
ei lainkaan pitkää matkaa pelkää.
Huuli kipristäytyy onnen hymyyn,
painuu varvut jalan alla lymyyn.
Rinnallansa lilja,
hopeinen ja uuden uusi, häikäisevän kirkas,
kilahtelee vitjassaan. Oman miehen tuoma.
Lemmen lahja, onnen vilja.
Täytyy vielä jatkaa, naapuriin on tovi matkaa;
jotta ehtii sinne ennen myöhäiltaa,
pitkin harjun aurinkoista siltaa.
Eessä nousee pieni rinne.
Päältä näkee alamäkeen.
Siellä oottaa Silja, sisko nuori,
päällään kaipuun synkkä vuori.
Lihapataa mustaa sisar ulkosalla yksin meloo,
lisää väliin padan alle palan keloo.
Niestaa miehille hän rustaa.
On hällä sulho poissa, outamaissa, aapasoissa.
eloo hakemassa kera muiden, nälkäisien suiden.
Ajamassa aitaan, jotta saadaan aikaan,
tolkku lukupäistä.
Muuten puhettakaan ei syksyn ruskahäistä.
Kun näkee korun, päästää heti pienen torun.
Ei koskaan moista tuonut ole hälle kukaan,
ei rinnallansa hopee loista.
Ei hymy tartu mukaan. Ei ikävääkään poista.
Siinä talja rakas Milja, laske siihen,
juodaan yhdess' murheen malja.
niesta - ruoka, eväs
outa - metsämaa
Kommentit