Astelin puron harjannetta pitkin ja itkin.
Litkin katkeraan janooni kurusta;
vääntyivät kasvoni syvästä surusta.
Jokaisella askeleella wanhoja muistoja kitkin.
Noudatin vaistoja.
Waroin uomien laajoja liukkaita suistoja.
Muistelin nuoruuden puistoja,
aatosten kiivaita taistoja.
Makkaran paistoja nuotion loimussa,
otsan rypyt syvässä poimussa.
Silmät hehkuen liekkien roihussa.
Valkeita vaahtoja huurteisen lasin reunalla.
Tyrskyjä valkoisen purteni keulalla.
Näin minä muistoja seuloin,
tiheällä seulalla.
Suru pysyi ja kasteli kasvoni, tuuli kysyi:
Syväkö mielesi kuilu on?
Minä puhallan läpi tuon tiheän kukkivan villan
ja laadin sillan jolla sinun tahdon kulkevan tämän illan.
Minä äänellä vienoimman hienoimman huilun
sinut autan yli mielesi jyrkän kuilun.
Ja toivon kun takaisin palaat;
sa uutta parempaa maailmaa halaat.
Niin liihotti tiehensä tuuli,
sen hiipuvan kulkija kuuli.
Yhä tärisi itkusta huuli.
Kommentit