Missä on minun oma mereni?
Menin rannalle ja huomasin jonkun mereni anastaneen.
Luulen ihmisen kalastaneen,
laskeneen verkon ja siihen saaneen,
saaliin sijasta silmät täyteen vettä.
Kun verkon nosti, vei samalla sydänvereni.
Niin pullistuivat tuskasta kalvosiin tatuoidut tereni.
Raivosta ryntäili kiehuva vereni.
Luodolla lojui kuivunut Näkki. Nojasi vasten Hiittä;
kera lasten. Maailma oli loppu. Viittä ja puolta vaille loppu.
Ei huolta. Ilmastonmuutos tulee. Tulee vettä.
Rannalla loikoi nainen, sääriään oikoi,
hyväili ääriään, erilainen nainen.
Kutsuvasti koukisti sormeaan. Menin lumottuna.
Ei ollut nainen, erehdyin, huomasin kun perehdyin.
Astuin varjon alle, muinaiselle rannalle.
Pyysi nuolemaan napaansa. Tyttö oli.
Nuolaisin ja se levitti siipensä, lähti lentoon,
kirkui mennessään ettei se ollut napa.
Sanoi aloittavansa matkan paratiisiin juuri nyt.
Pyysi mukaansa.
Huusin rannalta, etten jouda.
Minulla on tapaaminen pyhällä tunturilla.
Neuvottelu itseni kanssa.
tere = nauha
Kommentit