Elinpaikkaansa pienessä tunturissa,
pienellä tievalla, vaivaiskoivujen keskellä,
pienessä kivessä, piti pienen pieni jäkälä.
Eikä yksikään käpälä, ei yksikään tassu, ei tossu,
eikä sorkka, ei kopara, ollut sitä ikinä tallannut.
Yksinään oli kokonaisen kiven vallannut
tämä pieni sitkeä jäkälä.
Sitä pitää voi säkänä, että mikään ei hätänä.
Pihamaansakkin kaunein kuin kirjottu täkänä.
Tuli ukko tahi akka, harteilla mahtava pakka,
kumminkin outo heppu.
Selässään ikeenä valtava punainen reppu.
Kilisi, kalisi kippo, kiikkui lonkalla tuppi,
vyössä visainen kuppi.
Ylös oli matka, raskaasti nousi jalka, taipui polvi,
kädessä ryhmyinen malka tahdissa liikkui.
Pirskoi iholta hiki, saapui jäkälää liki.
Kielessä tuskainen jano, mielessä huurteinen olvi.
Silmissä sumu.
Antura karkea jäkälän mursi,
syöveriin sukelsi elämän pursi.
Meni muruksi hetkessä suotta yli sata vuotta.
Kivi moisesta suuttui ja elämän kulkuun puuttui.
Käänsi raiskatun kylkensä maata kohti.
Makas' kulkija kontassa, vahinkoa pohti.
Jyskytti särkevä polvi.
Kommentit