Viiltää nuorta aamuu wiima hyinen,
kelon pintaa kaavaa ukko.
Tuohon kolo, tähän aukko.
Käpytikka siellä, punaperä, ketteränä kiikkuu.
Vikkelästi liikkuu, väliin riippuu, sitten toppaa,
oksaan koppaa.
Mieles' hällä kikka ainoo, yksityinen,
haahuu tikka taasen vaimoo.
On luonnos kovin monisyinen:
Perhe pitäis' kehittää ja akka pesittää.
Ettei ehdi vesittää joku tikka-renttu vieras
tätä kuumaa tuumaa. Rietas.
Sopis' virkaan oiwasti se likkatikka,
jolla iski hikka, kun kitaan tarttui rikka kävyn.
Saisi vävyn emo tyttärelleen joka omaa höyhenissään
hienon kevään muodin sävyn.
Ilman mitään häpyy naputtelee käpyy tämä punaniska.
Itsellensä hyrähtää, väliin päähän pylvään ylvään
pyrähtää ja merkiks' neidollensa näppää,
pärähyttää päällysläppää.
Kaupan päälle kjik-kjik-kjik! Räppää.
Warmaan kikallansa tikka nappaa näpsän pimun.
Jälkeen ensi imun, tarjoo limun,
kääntää elämässään uuden sivun.
Kommentit