Majaili ja yksin kotaa tunturissaan piti ukko.
Omin, toimeen tuli, nokkinensa, apunansa wanha kukko.
Ei muuta suojaa eikä lukkoo,
lasketa jos semmoseks' ei tuota Vuolá-kukkoo.
Vaikee oli asialleen oudon tulla.
Oli eessä vielä mäki, kuului kuinka ukko räki.
Liki piti olla että vasta kentän näki tihkun läpi.
Mut' jos vain malttoi töllistellä usvaan
vilkkui udust' kodan aukko.
Siellä vikkelästi niin kuin saukko,
puikkelehti kotitöillään Niilá-ukko,
vartijana äksy kukko; oven tukko.
Taannoin porotokka laukko liki kodan aukkoo,
kukko parkas, hälyn rääkäs', ilmaan karkas,
käskyn määräs'. Ukko sinne tänne hääräs',
sätkän kääräs'. Karjui - ne on vääräs'.
Alkoi kohta luikku paukkoo, ympäriinsä tokka laukkoo.
Viimein vihdoin kumu loppui, tokka siirtyi kuruun
Piirtyi taivaanpiirin yksi hahmo. Suuri hirvas
Katsoi kuinka lauma kirmas',
haihtui viimein utuun.
Astui kukko alas. Rauha palas' maastoon
Jatkoi puuhailujaan Niilá-ukko, valmistautui paastoon.
Astui esiin vieras, silmiänsä kukko hieras'.
Kommentit