Muistan tunnon eilisen kuin wahvan kuohun vuon,
ma jolle nykysielunikin suon.
Sen kunniaksi viinikulhon juon kuin haaveen sinisen,
ma johon toiveideni koko kirjaa luon.
Vuoksi tunteen, astuin lampeen,
taitoin valkeen lumpeen.
Mutta pois hän juoksi, muuttui aapasuoksi.
Ei heikkouteni anna askeltani siihen panna.
Pelkään, se ei kanna. Eikä kasva rimpi koskaan umpeen.
Unohdan sen lumpeen, sinkautan lampeen.
Näen yhä kuinka sinisessä mekossaan hän kiikkui,
sulavasti liikkui, sulautuen sineen taivaan,
astuessaan partaan yli valtamerenlaivaan.
Sytyttäen toisen tuskaan, tunteidensa vaivaan.
Pakenin ruskaan, sulauduin puskaan.
Haihtui kiihko hämärän sinisen hetkeen.
Kuihtui haave pitkään yksinäiseen retkeen.
Vaihtui kuva, laihtui aatos.
Surun onneen vielä vaihtoi, tarkoitustaan,
sekä kohtalonsa suuntaa kaihtoi. Yksi.
Kommentit