Siinäpä sitten  - jonakin aamuna,  joulun jälkeen.
Äijä mökissään tiettömässä kairassa, naaraansa
kera.  Mahtoiko tuo olla päivää tahi kahta ennen
virallista uutta vuotta? Kenties, sama se sille.


Olihan oikea uusi vuosi jo alkanut aikaa sitten,
21. joulukuuta niille jotka ihka aidosti luonnon-
kierrossa elelivät. Niin kuin nämäkin.


Mutta eihän  se semmoinen  tavalliselle nykyinimiselle
mitenkään sovi, luonnollinen asioiden käsittely, toimin-
not ja eleleminen verkkaassa  myötäpäiväisessä ajan-
virrassa. Ei-ei!



Otetaanpa alusta:  Siinä sitten - jonakin aamuna,
joulun jälkeen,  kaamoksen rippeitä lopetellessa.


On kapsahtanut joku aika sitten hereille ja aset-
tautunut kykylle akkiloimaan tähdellistä, mieleen
pulpahtanutta asiaa, jo aiemmin mainittu äiji.


Ukko raottaa ritsillä loikovan  kevyesti pukeneen,
puoliunessa torkkuvan naaran yltä porontaljaa.

Panee silmät sirrilleen ja silmäilee viekottelevia,
uhkeita muotoja.  Palahuttaa mielensä  tunturien
kauniisiin kaariin, niiden myötä kuruissa pilkotta-
viin tummiin metsäisiin kolmiohin.


Sivullisesta, jos sellainen olisi paikalla - näyttää että
olo on kyllä taivaallisen hyvä, raukea,  ja epäilemättä
molemmilla, olosuhteet huomioon ottaen.




Tökkää sormella hellästi torkkuvaa kupeeseen
ja kun  huomaa  tämän  kurkottavan  vähitellen
otteen elämän  ihanasta keveydestä,  tokaisee
leikkisään sävyyn:
"Minäpä taidan ottaa sinusta akan itselleni."


Niin sanoo tuo,  koruton,  jäyheä miehenpuoli.
Ryittää kyllä, viranpuolesta, tässä vakavassa
asiassa,  kun siinä on vain kaksi puolta  ja ne
molemmat hyviä.


Nainen tirskahtaa ja hymyilee,  silmät siirillään,
venyttelee naisten  ikiaikaiseen tapaan,  kiusaa,
pelaa harkinta-aikaa sanoilleen.


Ripistelee perhana, tämä somanen otus, pitkistä
ripsistään  unihiekat Hiiteen.  Katsoo ukkoa sini-
harmailla silmillään ja toteaa:
"Eipä hassumpi ajatus ukkoseni,  vain pitäisikö
sitä vielä ennen kun minut otat, sitä ottamista
minultakin kysyä?


Minä tätä kyllä jo parina  iltana olen päässäni
miettinyt ja oikeastaan jo odottanutkin, että
älyätkö sinä hyvän päälle mitään vai etkö sinä.


Ja milloinka sitä hoksaat kysyä. Olethan sinä
jo förskottiakin siinä asiassa ehättänyt otta-
maan. Etten sanoisi. Vai?


Ja kerran sinä minut akaksesi haluat ottaa, niin
kävisikö se päinsä että minä samalla sinut ukok-
seni otan?


Laitamma hynttyyt yhteen ja kokoamme yhteisen
lyhteen ja puimme sovussa onnemme viljaa."




Ja siitäpä kapsahtaa  naaras kaulaan
ja ne pussaavat ihan julkisesti kerta
kukaan ei ole näkemässä.


Mies nousee ja kiskoo paksusta flanellista tehdyn
polvipitoisen harsimalla paikatun yöpaidan tapasen
roppinsa ylle ynnä astuu postuaan.  Avaa konttorin
ja päästää naulasta poron reiden, palaa tupaan.


"Tämän juhlan tiimoilta  me ei soitellakaan  lampaan-
viululla lampaan polskaa,  hoitakoon sitä virkaa poron
reisi.  Vuolen paistista kunnon käristyslihat, tiriskööt
paassa aikansa, lohkasen siihen kuuta.
Ripsautan sitten ajallaan veen ja suolan sekaan."


Ruoka tirisee  hällalla rattoisasti,  yksinkertaiset
lisukkeet ennättävät kyytiin  ja haljenneen lieden
raoista putkahtelee savun tuoksua sopivasti haju-
aistia kutkuttamaan.




Napansa täyteen ahdettuaan katsovat raukeina
toisiaan silmiin, niin kuin hyvissä kodeissa tapana
vain on. Onnen tyyssijoissa.


Nainen huulet raollaan,  salaperäisesti hymyten Mona
Liisin tapaan, ehdottaa josko olisi hetkeksi hyvä kellis-
tyä ritsille  ja ruokalevolle käydä tämä ihanan aterian
jälkeen  ja etenkin kun tämä sopimus olisi ratifioitava
samaten ennen voimaanastumista.

Kun kummallakaan ei siitä mitään erimielisyyttä
synny ja miksipä niin, makuuksille mennään lem-
mekkäitä silmäyksiä toisiinsa luoden.


Pienen herkullisen episodin jälkeen, jonka tapahtumat
kerrotaan joskus muistelmissa, torkahtavat toistensa
syliin. Onnelliset. Kiihkonsa päälle.




Rantteelle osunut  tuntematon kuljeskelija,  satunnainen,
olisi kenties ehkä saattanut kummastella jossakin määrin
pirtistä kuuluvia kiljahduksia ja volahduksia.  Ehkäpä olisi
ehättäytynyt akkunan  nurkasta tirkistämään  mitä pirua
siellä pirtissä oikein puuhastellaan.

Se nyt on selvää että kyse oli kaiken kaikkiaan
kovin yksinkertaisesta ja luonnollisesta asiasta.


Eii! Lukijan ei pidä  nyt ajatella,  että siellä mitään
suuria vonkaleita olisi ollut esillä,  kalansaaliita tai
vastaavaa. Sellaisia joihin ei sylen mitta piisaa eikä
vaaksa silmien  väliä osoittamaan.  Tahi muutakaan
luonnotonta.


Ei-ei, siellä oli  aivan toisenlaisista  töistä kysymys.
Miesten ja naisten töistä... niitä vain tehtiin yhteis-
työssä. Mitä parhaimmassa ja antaumuksella.




Tätä sietämätöntä onnen  pippalointia ja elämisen
ihanaa keveyttä  seuraili  vaivihkaa wanha korppi-
pari joka oli ollut passissa pirtin liepeillä aina siitä
saakka kun nuorikko näytti asettautuvan pirttihin
taloksi.


Olivat muutaman viikon nyt seuranneet entistä
tiivimmin tupalaisten edesottamuksia.  Korppia
ei turhaan sanota viisaaksi ja nokkelaksi.


Korpeilla - jumalansa armosta,  niin kuin  se yleisesti
tiedossa on,  kyty verisuonissa alkaa jo hyvin warhan
talvella kiehumaan. Keski talvella oikeastaan jo.


Niinpä vaan  muuanna ehtoona,  hämärän jo himmen-
nyttyä säälliselle tasolle,  kun korppipari oli erotta-
vinaan akkunasta,  siihen  tihrusteltuaan,  juuri sitä
epämääräisen  vihjailevaa  toimeliaisuutta  visseihin
asioihin. Sitä juuri joka panee ajattelemaan näkijän
omassa päässäkin levottomia...

...eipä mennyt kotvaa kauempaa kun korppiherra jo
kihnutti itsensä kelon oksalla rouvansa kylkikylkeen
liki ja kähäytti korvaan yltiöpäiseen hurmaan vivah-
tavalla aksentilla:
"Eiköhän mekin kulta, yhyyyyym, hieman, mmmmm,
kun kerta nuokin tuolla - duupi-duu?
Kohtahan se olisi aika meillä muutenkin meillä lintu-
eläimillä tähän toimeen ryhtyä."


Korppirouva, näkemästään  kiihtyneenä,  ehkä kuule-
mastaankin, parmas kohoillen, mutta siveänä rouvas-
lintuna, painaa olkansa ukon olkaa vasten.  Kujertaa
käheällä, kuin synnynnäisen jazz-laulajan äänellä:
"No onhan se käynyt mielessä,  kieltämättä, joten
eiköhän se ala jo aika semmoseenkin olla. Pojatkin
on Lagganporoaidalla paskoja  kyttäilemässä omin
nokkinensa joten saamme kahdestaan rauhassa.

Et kuitenkin viitsisi ihan minun  mielikseni ukko hyvä
käydä  muutamat piruetit  ilmassa kiepsahtamassa,
jotenkin se saa minut heti kuumemmaksi ikään kuin."




Tievaa pitkin vitkutteleva kettu havahtuu,  repolainen,
jolla vainukin on  jo sitä luokkaa,  että monesta pälkä-
hästä se  sillä välttyy  ja monelta  satimelta jää saalis
nappaamatta yliherkän aavistuksen takia.

Sijoillensa pysähtyy.  Herkkä nokka on erottavinaan,
että piisinpäästä tulvivaan lämpösen ilman tulvaan on
sekoittunut jotain erityisen kiehtovaa tuoksua.


Mutta tarkkavainuiselle otukselle sekin riittää, sensorit
poimivat tarkalleen  oikeat molekyylit  ja syöksevät vih-
jeen humeettiin toimenpiteitä ja ratkaisuja varten.

Se pyörtää päänsä, tekaisee varmuuden vuoksi
ketunlenkin tahi pari ja lähtee oijustamaan jän-
gän yli  yhden tutun  kettutyttösen tanhuville.
Niiltä jalansijoiltaan.


Kusaisee vaivaiskoivupuskaan tiedotusluonteisesti,
että hoitelen asioita. Ja haihtuu hämärän syliin.


Vain mutkitteleva jälkien helminauha juoruaa,
että suunnitelmiin tuli äkkiseltään mikkoselle
muutos.




Jo kenties hamasta aikojen  alusta on tiedossa,  että
kun uros vilpittömästi, kokosydämensä pohjasta puu-
haa lapsen teossa  mielitiettynsä kera, juurta jaksain
yösyömmiä  myötä,  niin eipähän siinä  kyllä runollisille
luritteluille  juurikaan jää aikaa,  kun kaikki  liikenevä
aika menee ylipäänsä  sipistessä  ja supistessa tunte-
muksia oman rakkainpansa korvaan.


Ja ehkä muuallekkin, mutta jotta sitä ei häveliäisyys-
syistä vaan kerrota. Sen saa arvata, kenellä on siihen
sopivat suonissa viuhtovat veret. Muut pysyköön vaiti.
Satumaassa, onnen valtakunnassa.



Tässä koko: LUMOTTU MAA