Ei riekon riekkoa, ei sitä yhtä ainutta pyytä joka
minulle olisi riittänyt. Loput kymmenen olisivatkin
kernaasti saaneet seurustella oksalla.
Ei jykevää homenokkaista ukkometsoa, ei kotkot-
tavaa koppeloa oksantyvessä.
minulle olisi riittänyt. Loput kymmenen olisivatkin
kernaasti saaneet seurustella oksalla.
Ei jykevää homenokkaista ukkometsoa, ei kotkot-
tavaa koppeloa oksantyvessä.
Muutaman lapintiaisen sipipuhetta syksyisen oneassa
aamussa. Tällä menolla sohloni ruostuu umpeen, panok-
sista haihtuu woima ja yty. Rankan sadekuuron räytä-
mät hirvenpaskat ovat ainoa merkki suuremmasta elä-
mästä koko kairassa. Ja upeat, elävät aihkimännyt.
Mitähän vikaa niistä lie löydetty kun eivät ole Metsä-
valtiolle kelvanneet?
Saaliina kaksi lapinharakkaa, eli isolepinkäistä,
rastas- ja tilhiparvi, hiiripöllö kuvien kera.
Inarilaista palokunta-aatetta edusti yksinäinen
palokärki.
Lapinpöllö oli lentää pahki jo heti alkumatkasta,
sekä puolentusinaa sopulia.
rastas- ja tilhiparvi, hiiripöllö kuvien kera.
Inarilaista palokunta-aatetta edusti yksinäinen
palokärki.
Lapinpöllö oli lentää pahki jo heti alkumatkasta,
sekä puolentusinaa sopulia.
Kalasääksen pesä aihkin latvassa, tievan sisään kaivettu
ketun pesä, asumaton, luukut ikkunoissa, roskat viemättä,
on varmaan lähtenyt etelän maille kultaa vuolemaan.
Hanhien ääniä vielä jostakin aavan takaa.
Sääkin on niin häilyvän keskeneräinen, ettei edes
kuvallista ruskaa pysty kuvaamaan. Väriä kyllä on,
ei valoa.
kuvallista ruskaa pysty kuvaamaan. Väriä kyllä on,
ei valoa.
Tuuli antoi merkin, kehotti poistumaan paikalta:
"Lähde siitä jo tiehesi!" Uhkasi nostattaa ryöpyn
joka taatusti vesittää metsästyskiihkoni.
"Lähde siitä jo tiehesi!" Uhkasi nostattaa ryöpyn
joka taatusti vesittää metsästyskiihkoni.
Pakko se on uskoa kun tuuli puhuu, kokemusta on.
Sillä on suuremmat woimat takana kuin minulla.
Käännyn pois sovinnolla; en ala tuulen kera riitoihin.
Sille pitää olla mieliksi aina.
Sillä on suuremmat woimat takana kuin minulla.
Käännyn pois sovinnolla; en ala tuulen kera riitoihin.
Sille pitää olla mieliksi aina.
Kun se rupeaa taivuttelemaan, silloin on waan taivuttava.
Muutoin se pahkeinen puhaltaa niin kauan, että lopulta
joku murtuu tai kaatuu - antaa periksi.
Tiedä sitten olisinko raaskinut kumauttaakkaan yhtäkään
kiveliön homenokkaa. Vaikka syliin olisi tukkinut.
Tämä runo hiertyi Koskelo-ojan mellassa, aihki-
puiden huomassa, lintujahdissa kahdeksan kiep-
peillä digi-sanelimeen. Tyttäreni lähetti aiheen
textiviestillä Runotorstain sivulta.
puiden huomassa, lintujahdissa kahdeksan kiep-
peillä digi-sanelimeen. Tyttäreni lähetti aiheen
textiviestillä Runotorstain sivulta.
PiRUN PELTO
Mellan kylkeä verkkaisesti liikun,
vasta lämpöisen jätin pirtin ja hellan.
Kelloa sätin, turat päälleni mätin,
kääräisin päähäni rätin, kiepautin olalle säkin.
Nyt jo uupuneitten keloin yli kiikun.
Jää niiden tummanharmaa selkä varjoon
ruskan värein leimuavan aamuisen kentän.
Hiipuu sammalenvihreä sekaan huomenkoin,
liukenee vaalea jäkälä autereen märkään syliin.
Ikiwanha palas kiemurtelee töyrää, väistää kiven,
tuossa kannon, tuolla kummun.
Luulen aistivani jostain rummun.
Se onkin punapäinen musta tikka,
joka nokkaa haapaan hakkaa, toukan koppaa nokkaan,
väliin päätä taakse nakkaa, kiljaisee päin rakkaa.
Kumma otus tuo palokärki,
vaikka hakkaa, ei haihdu järki.
Kun lasken alas jängän reunaan,
näen tuulen tuivertaman kiviaallokon, pirun pellon.
Järjestelmän, kuin joku luojanluoma olisi käynyt
siihen vartavasten asetelemassa.
Jäkälän peittämänä se saa valkoiset tyskyt ylleen.
Jostakin outamaan rajalta siintää keltainen torni.
Mellan kylkeä verkkaisesti liikun,
vasta lämpöisen jätin pirtin ja hellan.
Kelloa sätin, turat päälleni mätin,
kääräisin päähäni rätin, kiepautin olalle säkin.
Nyt jo uupuneitten keloin yli kiikun.
Jää niiden tummanharmaa selkä varjoon
ruskan värein leimuavan aamuisen kentän.
Hiipuu sammalenvihreä sekaan huomenkoin,
liukenee vaalea jäkälä autereen märkään syliin.
Ikiwanha palas kiemurtelee töyrää, väistää kiven,
tuossa kannon, tuolla kummun.
Luulen aistivani jostain rummun.
Se onkin punapäinen musta tikka,
joka nokkaa haapaan hakkaa, toukan koppaa nokkaan,
väliin päätä taakse nakkaa, kiljaisee päin rakkaa.
Kumma otus tuo palokärki,
vaikka hakkaa, ei haihdu järki.
Kun lasken alas jängän reunaan,
näen tuulen tuivertaman kiviaallokon, pirun pellon.
Järjestelmän, kuin joku luojanluoma olisi käynyt
siihen vartavasten asetelemassa.
Jäkälän peittämänä se saa valkoiset tyskyt ylleen.
Jostakin outamaan rajalta siintää keltainen torni.
Kommentit