SUSi iNiMiSEKSi JA iNiMiNEN SUDEKSi 4. Luku
908297.jpg

Vain polliisikoira Supo jäi koppinsa suulle katselemaan
kun Rudolf vähitellen  haihtui kujan  päässä kohoavaan
pusikkoon. Sulautui siihen kuin  konsanaan metsän kas-
vatti.

Tämä Supo oli saanut ansiokkaan nimensä siitä syystä
että se oli niin pitkälle koulutettu. Siitä oli jopa terro-
risteja ja riinpiissin miehiä jahtaamaan.

Se oli käyny polliisiopiston kahteen-kolmeen kertaan,
Sen päälle päällystöopiston, valtion teknisen vakooja-
koulun,  kansalaisopiston  iltakurssilla  kesäteatterin
maskeeraajan pikakurssin.

Ynnä kouluttajan riijustellessa  yhtä kosmetolookista
MakeUp-artistia, se oli tiedostanut  ja mieleensä pai-
nut ainakin yleisempien meikkien salaisuudet lavuaarin
reunalta sillä aikaa,  kun kouluttajaa  meikattiin perin-
pohjaisesti, riemullisten kiljahdusten tahtiin  neitokai-
sen makuukamarissa.

Kouluttaja kehuskeli että tämä koiran  motlake se tu-
hota romautti  semmosetkin  terroristit joita  ei ollut
vielä edes keksittykään. Puhutteli sitä kahden kesken
lempeästi Tasmanian täystuholaiseksi.

Mutta niinpä  vaan sekin siinä  kopinsuulla myhäili
kun Rudolf  vähitellen liukeni vitelikkköön. Tuumi
että hyvä oli saatana kun purit sitä mulkvisti Tii-
tistä nilkkaan.

On-on-on mullakin tehnyt monta  helevetin kertaa mieli
rouhaltaa sitä oikein kutkulleen, mutta aina sillä on ollut
joku järeämpi ase tahi astalo käsillä kun minun järeähkö
henk.koht. purukalusto.

Haasteli vielä luojalleen nauttineensa jumalattomasti
siitä kahakasta  ja tunnusti katselleen  vain hyvin rau-
rauhallisena vierestä että kuin pitkään  onnistuu tämä
uusi hemmo höyhentämään Tiitistä. Vai onnistuuko.
Saatana. Vänkäriäkö kaipaa?
walkwolfani.gif

Rudolf sen sijaan selvisi vähitellen aamu-usvaisesta
pusikosta vähän  selvemmälle  maalle  ja väljemmille
kankaille.  Kapusi viimein kummun päälle,  käänsi kat-
seensa laajoihin erämaihin päin, irvisti huulillaan.

Pörhisti sitten vähäisiä niskakarvojaan,
kohotti kurkkuaan ja ulvaisi kokeeksi.

Ensimmäinen kerta meni tyystin harakoille,
eihän sieltä mitään tullut.
Töksäytteli ja kakisteli, kakoi, enempi sitä
luuli lintulentsuun  sairastuneeksi  metson-
pojaksi kuin sudeksi.

Mutta kun siitä aikansa kokeili ja selvitteli kurkkuaan
niin johan pääsi ensimmäinen, susienkin mielestä hyvin
pitkälti virallinen ulvaisu maailmalle.

Näin se luikautti muille heimolaisille, että henkissä tässä
ollaan vaikka perhana polliisin kera kahakkaan jouduttiin.
Että tulossa ollaan niille  tanhuville ennen pitkään,  jahka
vain tässä jotakin pöperöä kitaan ensinnä keksitään.

Laajempaa mediasirkusta ei rohjennut käynnistää
tällä erää. Palkkionmetsästäjillä oli kovat piipussa.
Saattoivat huohottaa pirut piankin jo niskaan.

Parisen tuntia  ravattuaan huomasi  että nokkarustinki
alkoi sijautua uuteen vormuunsa. Se lajitteli jatkuvasti
humeetille  uutukaista  informaatiota  erinäisistä haju-
viesteistä.  Enempäsä jo vaikutti,  että kyseessä  oli se
kuuluisa informaatiotulva. Nähtävästi.

Korvat kuulivat pienimmänkin  metsähiiren vikinän,
mutta ei vielä  niin tarpeeksi nälkä ollut, että olisi
kykkinyt  niitä jahtaamaan  ja myyräkuumetta  sii-
hen kaupanpäälliseksi vielä itseensä tartuttamaan.
Aikaakin siihen kuluisi turhanpäiten.

Vilkaisi etumaastoon ja tuumaili,  että tässä vaiheessa
tätä muutosprosessia, GPS:n keksijä  joutaa vaikka jo
hirttäytyä. Ei hukka mitään suuntimakonetta tarvitse.
Kyllä se tietää minne mennä, milloin mennä ja missä on.
Siinä on kaikki, samassa kuonossa ja loput humeetissa.

Satelliittipaikannin  on hukan  hommissa hukkainvestointi.
Tuskinpa unionikaan hyväksyisi sellaista susiprojektiinsa.
Vaikka muuten melko joutavaa rompetta  upottavat sen
piikkiin.

Sitten muutaman vaaran ylitettyään,  päivähän oli jo
valjennut, se kohtasi erään sieniä  katselevan keski-
ikäisen naisen. Sanotaan näin että, yllätti sen rouva-
henkilön suorastaan hameet korvissa.

Tämä kun juuri oli liruttamassa pienempää hätäänsä
sienenpoiminnan lomaan. Akan motlake kupsahti kon-
tilleen armoa  anelemaan,  kammersi selkäpiilleen ja
vaatimalla vaati,  että tehä  se minkä piti,  että hän
kyllä alistuu kun jumala lopultakin kuuli  rukousta ja
hänet yhteen saattoi tällaiseen tilanteesen noin ko-
mean humanteri-uroon kanssa.

Eipä siinä enää Rudolf niin paljoa naisenpuolesta välittänyt
että olisi  astumistöihin  pakkautunut.  Pikemmin tuo koetti
vähin äänin hipsiä ja  pienillä selityksillä päästä  eroon koko
eukosta,  huomattuaan ettei  tällä ollut edes mitään eväitä
mukana.  Eikä sudet,  niin kuin jotkut inimisetkään, sienistä
paljon perusta.  Astumisen vimmakin kun tekeytyy enämpi
kevään puolelle.

Iltapäivän puolella,  reilun toistakymmentä kilometriä
lompsittuaan Rudolf kuuli korppien  rähinää ja äkäilyä.
Sen harjun toisesta  päästä jota oli parhaillaan kulke-
massa.

Kun hän läheni ääniä,  nokkaan alkoi vyöryä väkevä lemu,
niin saatanallisen  hyvälle tuoksuva,  että oikein  jo vesi
kielelle herahti vaikkei hajunaiheuttajaa  vielä näkynyt-
kään. Lopulta  etuvasemmalla louhikosta  pölähti puiden
oksille jumalaton, sekalainen korppi- ja varisparvi. Tai-
sipa siinä  joku harakkakin olla,  kuukkelipariskunta  ja
muutama närhi.

Rovasta kollotti kai karhun tappama hirven raato.
Ei kovin vanha  vielä ollut,  mutta hajua  jo lykkäsi
sen verta reippaasti, että muikean makeana leijui
pyöryttävän huumaaava tuoksu pitkin lähitanhuvia.
Lämpimät olivat vielä ilmat.

Eipä siinä mitään.  Rudolf oli vielä  inimisen konsteilla ja
värkeillä varustettu,  taitteli muutaman  kepin ja hätis-
teli ahneempia ruokakumppaneita  syrjemmälle ja tem-
pasi hieman jo esikäsitellyn hirvenlavan raadosta kaina-
loonsa.

Jostakin syystä  Rudolf tiesi,  että mesikämmenen
kanssa on parempi olla väleissä kuin riidoissa. Siksi
nousi lapa kynkässään siihen harjun päälle.

Vanhan  kannon päälle  asettui sitten  sellaisiin asemiin
että näki syödessään kaikki  osingolle pyrkivät ja muut
asiattomat liikkujat. Alkoi mättämään herkullista lihaa
kitaansa. Hyvältä maistui.

Vielä sen verran inhimillinen humeetti loiskui,  että väliin
pani tuumimaan,  että tämän  olisin kyllä  jättänyt ruoka-
pöydässä ehottomasti kesken.
Vähintäänkin tähän olisi pitänyt kylvää lumivalkeaksi asti
valkosipulia ynnä  muita kummallisia tököttejä.  Ettei tuo
ylikypsä liha enää suussa tuntuisi.

Joskus kun oli pannut epäilemään jo kauppareissuilla
tämä yletön  marinointi.  Että niinköhän  juuri ne ovat
sitä tavaraa joka muuten  joutaisi heittää  vareksille.
Vaikka niitä lihana myydään ja lihan hinnalla.

No tämmöset asiathan eivät pitkään Rudolfin
päätä vaivanneet.  Vaisto puhutteli  sitä ilman
ääntä ja kuvaa,  jotenkin se vaan tiesi että oli
jatkettava matkaa. Ei ihan pohjoseen, enempi
tuntui että koillisen puolelle sitä mentävä oli.

Tuntui että siellä on jossakin sellainen paikka
jossa häntä erityisesti odotellaan.

Rudolf elää ja susikin elää yhä.
Jos Ukko ylijumala suo, jatkoa
seuraa tällä osastolla.
294946.jpg  
873541.jpg