Juoksen jäljessä Kesän,
nuuskutan sen viimeisiä kiihottavia,
ilmassa liihottavia tuoksuja.
Ohitan hylätyn linnunpesän.
Viaton, valkoisenkirjava höyhen leijuu pyörteissä.
Puuskutan.
Pyyhin silmilleni liruvaa kitkerää lientä.
Se on pientä, tahdon takaisin Kesän.
Vilkuilen taa, ruskea maa, utuinen nummi.
Kintereilläni läähättää märkä ja kostea,
kelta-punalehtinen sumujen syksy.
Myrskyineen, räntineen,
kera wiimojen piiskaavien häntineen,
tahtoo luokseni.
Ulvoo sisaren vieraaksi tuovansa.
Hyisen valkeuden minulle suovansa.
En saa Kesää kiinni.
Se loittonee ja loittonee, ehtyy taivaanpiiriin.
näyttää kuin se olisi minut jo hylännyt, syksyyn sysännyt.
Waiko luopunut, ei puhunut siitä,
soperteli lämpöisen yön kuin juopunut,
yhtenä päivänä otti lähdön vain puheeksi.
Ja lähti.
Wiimeiset valot vilkkuivat, kun vasta havahduin,
sitä tavoittamaan, selittämään sille,
että en minä vielä haluaisi sen menevän.
Juoksin, tuoksinassa huusin perään.
Erään tievan lakeen tauolle alkoi,
kiepsahti kerään.
Sitä silitin, sille hädässäni tilitin ja selitin.
Kaikki siitä tykkää!
Tahtoisi että se matkaansa lykkää.
Jos kerran ei, niin takuu että tulee ensi vuonna takaisin.
Tahi muuten.
Lupasi tulla.
Jatkoi matkaansa,
heilautti seuraavalla rinteellä kättään
laski mättään ja mellan taa.
Oli alettava kiiruulla valmistumaan rintuulla
syksyn tuloon. Ehkä hetkeksi alakuloon.
Kun heräsin, liehui viirini peräsin willisti eeskahtaalle,
katsahdin pahtaalle, sen tuuli oli laittanut ahtaalle.
Puuska vavisutti makuuksieni suojaa,
se tuhahteli kuin vihainen akka, minua sättien.
Ravisti kattoa kuin riepumattoa lailla jättien.
Raotin luukkua, kiljuin sille että lähden-lähden,
lähden heti kun saan haalittua romuni kasaan.
Wiimeisetkin tomuni sen kanssa tasaan.
Nakkaan tuuleen kun samalla pakkaan.
tieva = hiekkakumpu, mäki
mella = hiekkaharjanne
Kommentit