650771.jpg

Muinaisessa naapurissa,  Sihvolassa,  ammoin oli
lehmäeläin,  Muisto nimeltään.  Sihvolan Laina se
nimen oli antanut sellaisen,  entisen ja hyvin lyp-
säneen, mutta koipensa itekseen oikaisseen Hil-
levi-vainajan muistoksi ja kunniaksi.

Oli syystalvi,  luntakin hieman maassa,  Reinhold
raijasi Hillevin  Laitilan Mooseksen Virillä Umpi-
lampiin.  Teki päivän työn kun  nosteli kohmeiset
kuntat sivuun  ja sitten kempsautti Hillevin suon
kaikki nielevään  silmään.  Asetteli sitten kuntat
takaisin paikoilleen. Polki päälle, että vesi hiukan
tirskahteli ja jäätyi saman tien kuoreksi Hillevin
haudalle. Se puuha oli kettujen ja koirien takia.

Ihminen  kunnioitti eläintä  viimeiseen saakka,
vaikka pyydysti ja metsästi niitä. Itseasiassa
Reinhold,  Lainan mies oli  kyläkunnan teuras-
taja, mutta,  niin kuin huomaatte,  ei sisimmäl-
tään paha mies.

Nykyään  eläinten arvoa  mitataan ensisijaisesti
rahassa. Elikoiden avulla pyrkivät häikäilemättä
rikastumaan lähes kaikki. Surullista kyllä,  jopa
omistajatkin sortuvat siihen hyväksikäyttöön.
Eläimet ovat  menettäneet  asemansa  pelkkinä
eläiminä olemisessa. Niistä on tullut välineitä.

On aivan eri  asia puhua vaikkapa  50 vuoden takaisista
näkökannoista  samaan  asiaan.  Suhtautuminen  oli tuol-
loin aivan erilainen.  Lähes tyystin  luonnosta peräisin ja
sovellettu. Harvinaista oli häikäilemättömyys ja tahalli-
nen julmuus.  Jos oli, se oli enemmän tietämättömyyttä
kuin ahneutta ja silkkaa hyväksikäyttöä.

Ja sitten taas tarinaan, lipsahti mielipideosastolle.

Muisto kasvoi  siinä naapurissa,  varttui hiehoksi
talven  ja kevään aikana  ja päästettiin aikanaan
hakamaalle.  Jotta tottuisi äpärikköön, eikä tuli-
si puhalluttajaa. Laina arveli, että siitä tulisi eh-
kä yhtä hyvä lypsykäs kuin äidistään Hillevistä.
Sen verran sillä lonkat lonkottivat terävinä. Oli
kuulemma hyväutareisen eliön merkki.

Näihin aikoihin Muista sai miehen, pari viikkoa ennen
Jussia, tai silloin vielä Ukonpäivä oli arvossaan maa-
seudulla. Elikkä kesäpäivän seisaus.
Eihän sitä juhlittu julkisesti,  kun ristikunta oli Ukko
Ylijumalan tuominnut pakanaksi ja paholaiseksi.

Laina huomasi nousuviikolla Muistossa naistentaudin
oireet ja elkeet,  tokihan nyt alan  ammattilainen oli
sellaisesta perillä. Takanahan oli vuosikymmenien ai-
kana kertynyt kokemus.

Emäntä laskeksi, että se oli kyllä aivan mahdottoman
hyvä enne,  jos Muisto-neiti  saataisiin tiineeksi juuri
Ukon päivänä.

Eipä muuta kuin Reinhold  asialle naapurikylään.
Sulhoa hakemaan. "Renne"  oli wanha  kettu sii-
hen asiaan.  Osasi homman.  Oppipojaksi pääsin
mukaan.  Minun tehtäväksi tuli kantaa aarretta.
He-he!  Sinkkiämpäriä  jossa ei ollut vettä, kuin
ei myöskään ruokaa tai leseitä.  Sonnin herkkua
siellä tosin oli. Oikeaa woima-ainetta.

Ennen lähtöä kävimme hakamalle  passiin Muiston
liki. Kun se pian heitti vettä peräpäästään, Renne
kävi pyyhkäisemässä rätillä  hännän juuren,  lait-
toi rätin ämpäriin ja antoi sen minun huoleksi.

Kävelimme jonkun kilometrin sinne sonnitaloon. Siellä
oli sonni kiinni tallin hirsiseinässä nokkarenkaastaan.

Sonni mukaan riiuureissulle. Aluksi lähti mukisematta.
Kai uteliaisuuttaan. Mutta jo kilometrin päässä siihen
iski laiskanmato. Reinhold käski minun käyttää sinkki-
ämpäriä sonnin nokan eessä.

ZiZOZ! Silmät sillä pullistu päässä kun se nuuhkasi sitä
rättiä.  Ihme dopingia.  Sen jälkeen loppumatka oli jar-
ruttelua, menohaluja tuntui riittävän vaikka Hiitolaan.

On tullut jälkeenpäin mietittyä, että tuollaista piristettä
suomalais-ugrilainen hiihto  ja pitkänmatkan  juoksu juuri
parahultansa kaipaisi.
Toimii hyvin, eikä varmasti näy veressä eikä lirissä.
Olisi siinä antiikki-dooppinkki toimikunta  ihan ihmeissään,
että millä helevetillä ne on ihtesä huumanneet kun seinille
kiipeevät vielä maaliintulon jäliltäkin.
walkwolfani.gif

Sonni unohtui.  Oli tärkeämpää tekemistä, kesä kun oli.
Kunnes eräänä  aamuna,  kun aamiaisen  jälkeen menin
heräilemään totuttuun tapaani porstuan rapulle, aamu-
aurinkoon.  Kyllä heräsin. Wiimeisetkin unihiekat ropisi-
vat silmistäni. Naapurin setä, Reinhold juuri, kynti sillä
Onni-sonnilla pottupeltoa,  jumalaton aatra oli Onnilla
jarruna.

Minä huusin Jorkille ja sitten mentiin ihmettä
katsomaan kaikilla pikkujaloillamme vipeltäen
pellonreunaan.
"Minkä  takia se setä saatana - meinaan - sillä
sonnilla tuota perhanan peltoa kyntää. Olisihan
tuolla hevonenkin joutenna haassa?"

"Minä opetan tälle saatanan sonnin kujjuunille,
että elamassa on muutahhii kun sekssii!"
Vastasi Reinhold ja roimasi sonnia persuksille
karahkalle.

Niinpä. Muiston sulhanen oli siis Onni-sonni. Jälkeenpäin
kävi ilmi,  että onni  tuli omettaan.  Onni toimi  ja Muisto
poiki aikanaan sonnivasikan, jolle Sihvolan tytöt antoivat
nimeksi Onni II (Toinen Onni). Joskus myöhemmin epeli
kastettiin kuulemma Onni Kakkoseksi.
Sittemmin,  kun Kekkonen yhä vaan jatkoi presitenttinä,
se kastettiin vielä uudelleen, Onni Kekkoseksi.
Ansioidensa mukaan kai. Luulisin.
294946.jpg