Ehtymätöntä taivalta vaellan minä yksin,
tässä ruhjotussa, raiskatussa maassa.
Murskautuneiden jäkälien päällä.
Sydämeni peitettynä kyynisellä, tulisella jäällä.
Silti katson ympärilleni ja itken,
saanko koskaan suruni pysäytetyksi, näkyni itketyksi,
vihani kitketyksi?
On tehty oikein. On viety kaikki.
On otettu yksi. Siinä on kaikki.
Yksi on luvuista suurin, siinä on kaikki. Siinä on ykseys.
Jos otat kaksi, sinulla on pari mäntyä,
kun otat kolme, saat useita petäjiä,
neljällä muutaman hongan.
Sata on sata puuta ja tuhat tuhat.
Mutta se yksi, se viimeinen, siinä on kaikki uhat.
Yksi on luvuista suurin, siinä on kaikki. Siinä on ykseys.
Jatkan polkua surullisen taakkani alla.
Tiesinkö muka, joutuisin lähtemään matkalle yksin?
Tunsinko sieluni petetyksi ja itseni hylätyksi?
Ei, kyllä minä tieten läksin.
Vain muutamin haihtuvin selityksin, sain suruni suretuksi.
Sain tuskani hillityksi. Loput nakkasin roskiin, sitten läksin.
Kiertävää, kaartavaa polkua. Päätä ei näy.
Tietoisuus sälytettynä selkääni.
Meillä tuli aamulla assitentin kanssa eripuraa siitä,
bongaanko pitkällä silmällä pikkutyllin vai annanko
assitentin kuristua kun ei pääse einestämään paria
lemmenkipeää pupua 100 metrin päässä.
Lopulta ne riettaat siirtyivät tienvieren pusikkoon.
Kyllä minä tiijän mitä tekemään.
Kyllä minä tiijän mitä tekemään.
On tämä maailma mennyt härskiksi.
Ei mitään häpyä. Siinä vaan keskellä
asfalttia. Muina miehinä ja naisina.
Ei mitään häpyä. Siinä vaan keskellä
asfalttia. Muina miehinä ja naisina.
Minusta akti olisi voinut päättynyt somastikkin jos
orkestraatiovaiheessa joku Oula olisi hurauttanut
tuhatta ja sataa punaisella Saapilla kurvasta päälle.
Hopulla siinä olisi sulholta loppunut tivaamiset:
"Joko? Joko? Joko tuli kulta?"
"Joko? Joko? Joko tuli kulta?"
Kommentit