1325227.jpg
1352977.jpg
1325248.jpg

Naisilla on kuulemma  huomenna joku amerikkalaisesta
hapatuksesta alkunsa  saanut toimintapäivä.  Enpä tiijä
kannatteeko semmonen,  että kaikki akat pannee jalat
ristiin yhellä kertaa ja käekki. Mitä siitä tullee? Puute!

Apuva!!! Mykkäkoulu! Miten sen tasa-arvon kanssa?
Monet naiset pitävät  hiljaisista miehistä.  Luulevat
hei
dän kuuntelevan.

Sehän on selvä että tännään kirjutan tuosta itsestään-
selvästä aiheesta.  Mutta en  minä mitään, enkä ketään
ala kunnioittamaan eri käskystä, enkä niin toivo ykslah-
keisenkaan siihen alkavan,  meinaan,  toisin käsin.  Kyllä
pitää osata kunnioittaa, omasta päästä. Ja joka päivä.

Eihän sitä tiijä.  Saatan mie vain mimosan oksan käteen
lykätä, vähän niinku vinkiksi, että ollaan nyt sillä päällä,
että ihan niillä töin... mutta juhlimaan en ala.
Vain moniko naaras tuo mahtaa äkätä sen?

Pikemminkin kysyy töpinöissään, että mikä hiijen
karahka se  tämä on ja että  meinaako tämä nyt
sitä että hänellä on jalat itään  ja länteen oltava
seuraavat kaksi viikkoa?

Sillon on hywin runsaasti ja parasta vastata, että
kuulehan,  se mahtaa olla nyt se  Acacia dealbata.
Juuri se millä nyt minun nokkani eessä heristät ja
eikö meillä eli teillä muka talossa vaassia ole???


Amerikan  sosialistipuolueen  julistuksen mukaisesti
ensimmäinen Usan kansallinen naistenpäivä pidettiin
jo niinkin varhan kun 28. helmikuuta 1909.
No se taas perustui  jo v. 1857  New York'laisessa
tekstiilitehtaassa naisten toteuttamaan lakkoon.

Suomeen tämä ilosanoma ilmaantui YK:n avustuksella
vuonna 1975  ja sitäpä sillon  innostuttiin viettämään
koko kokonainen vuosi. Naisten vuosi. Naisten vuoksi.

Jotenkin  tuntuu joskus,  ei kovin paljon - mutta,
että se on jääny joillekkin tahoille päälle. Akuutti
on muuttunut yhtäkaikki krooniseksi.

Mitään toivoakaan ei paranemisesta ole näkyvissä.
Miehet räytyvät käytön ja ajan puutteessa, räns-
tyvät vähitellen  paikalleen kuin  sateen pieksämä
koiranpaska ravissa.
Sanotaan mitä sanotaan, ennen oli toisin...


Kylällämme kerrotttiin ammoin kun muuan serkkuni,
Paavo oli saanu kortin ja se sitten isänsä Fiiulla lähti
yhtä Hyttisen Seijaa kyydittämään.

Olivat ajelleet Kyyröön  ja siellä sitten Pate auton
seisauttanu ja sanonut Seijalle, että annatko vaiko
kävelet?

No Seijapa olikin ollut päättäväinen ja tiukka,
kiltti tyttö. Oli kävelly 18 kilometriä kotiinsa.


Minä sen kuulin joltakin samana kesänä, jotakin olin
siinä 10-11 wanha.  No minähän Jaguaarilla kurvasin
Laitisen pihaan ja Sanelmaa pyysin takariksile.

Lähdimme kurvaamaan Kattilajoelle päin.  Wuoren
mutkan jälkeen kaartelin lehmipolkua syrjemmälle,
sitten pyssäytin ja sanoin Sanelmalle:
"Annatkos sie vaiko kävelet kottiis?"

Sanelma katsoi minua ihmeissään, mutta sanoi:
" Kyllä mie siulle annan. Kun sie oot niin tuttukkii.
Suat polttoo kaikki savukkeeni,  viijä kirjattii ja
kieltee miulta vaikka kahvin juomisennii,  kunhan
et vain tie mittää tyhmyyksijä."

Minä wähän kyllä ihmettelin, taisin raaputtaa ihan
takaraivoakin ja hattuani käännellä,  mutta sitten
minä ryhdistäydyin ja sanoin:
"No ota sitten sie pyörä, niin mie kävelen!"

Sanelma katsoi valoon,  aurinkoon,  sirhotti jännästi
silmiään - sitten varjoon,  kuten naiset kautta aiko-
jen ovat tehneet. Ja miten se osasi näyttääkkin niin
täydellisen joutilaalta samalla tavoin kuin kalastaja
veneessään tai metsästäjä peuraa odotellessaan.

walkwolfani.gif

Sanelma! Si tu reviens, j´annule tout!