2. osa
SUSi iNiMiSEKSi JA iNiMiNEN SUDEKSi 11. Luku
277996.jpg
Uusi vuosi, uusi alku. Ovi kolahti kiinni,  kipene huurtu-
nutta lunta varisi porstuan  räystäältä Rudolfin harti-
oille.  Aurinko kajotti jo hieman kuulaassa keskitalven
aamussa. Loppiaiselta oli hyvä lopettaa hyvät suhteet,
ennen kuin ne menevät liian hyviksi.
++++++
Rudolf oli lompsinut  ennen joulua tänne Oulu-Kuusamo
tien varteen suunnilleen Kuolion kohdilla. Taannoin, kun
jättäysi pois Sörsselssonin rekan kyydistä, keskellä ei
mitään,  5-tiellä.  Läksi siitä suden  jäljille Kostojärven
suuntaan, Metsästäjänmakkarakanki ja votkapullo kai-
nalossa.

Tienviitassa näkyi seisovan sillä kohden KUUSAMO 22,
missä ukko suden jälkiä monet mutkat vitelikössä jälji-
tettyään ja aikansa rymyttyään sitten ne kadotti.

Tiellä oli kuskattu rekkalastettain rojua jouluksi Kuusa-
moon  ynnä  turisteja.  Ja vastakkaiseen  suuntaan  puu-
tavaraa, mitäpä muuta sitä oli enää etelän kortoille koil-
lismaassa  riistettävää kuin puuta.  Puuta vaan, jos ellei-
vät pahalaiset jo uraanilla rikastumisesta haaveilleet.
++++++
Siinä seisoessaan Rudolf kuitenkin totesi nyt tilanteen.
Suden jäljet olivat haihtuneet hiiteen,  kun se oli tielle
päästyään  lähtenyt  jolkuttelemaan suuntaan  tahi toi-
seen, pirustako tuon osaisi arvata äkkinäinen.  Otappa
siitä nyt selvää.

Luontaista varovaisuuttansa oli  hukka tielle siirtynyt
hiljaisemman liikenteen aikana ja öksyttänyt mahdol-
liset jäljittäjät. Olipa niitä tahi ei. Se oli varma.
Ei tuo pahkeinen ollut arvannut ihan  sitä tehen jäädä
Rudolfia siihen oottelemaan.  Mistäpä se sen nyt olisi
äkännyt, elikko.

Aamu oli valkenemassa jo.  Rudolf oli vähässä lumessa
varvikoita ja  jängänmutkia kahlonut  koko yön. Vatsaa
alkoi jo palperoittaa. Nälkä siellä kurahteli suolissa.
Maha siellä lähetti tiedustelun humettiin sähköpostilla,
että onko kurkku leikattu poikki,  kun ei ole kotvalleen
mittään pöperöä  alakertaan  kuulunut  jo joltisenkaan
aikaan?

Mies kaiveli liitingistä Viru Valgen,  narskautti korkin
auki,  otti kehonlämpöistä  votkaa reilun ryypyn,  suo-
raan pullon suusta,  kun nyt ei  sattunut  ketään näkö-
sällä olemaan.  Nielaisi,  hymähti  itsekseen - eiköhän
siellä nyt aleta pötsissä jollekkin  muulle kuin silkkaa
einestä anelemaan ja kerjäämään.

Tunki pullon takaisin lämpimään ja otti kainalosta
makkarakangin  ja rouhalsi  siitä aimo kokkareen
hampaillaan ja alkoi jauhaa ja makustella sitä.

Läppäsi  lopulta kielen kärjellä einettä  persuksille
tempasi lunkan alta,  makkara  putosi  rokkatorvea
pitkin asianomaiseen paikkaan  ja antausi siellä sel-
lasen pöpölauman  käsittelyyn että,  hetkessä siitä
tehtiin selvää  ja se postitettiin pikkuhilkkuina joka
puolelle  kehoa vahvistamaan  lihaksia ynnä jänteitä
ja luustoa.

Taisipa joku rasvatilkkanen jäädä piileksimään sepel-
valtimon liepeille,  kyttäilemaan jos kavereita änkeää
samalle seudulle ja saavat yhdessä tukoksen aikaan.

Se kyllä säväyttää raavastakin miestä, votkaryyppi
tyhjään vatsaan. Siihen kun päälle jotakin ruokasaa
makkaraa muutaman suullisen rouhaltaa,  niin alkaa
taas järjestely- ja organisointikyky palautua.

Turhaa ei ole puheet ministerien rankastakaan viinan-
käytöstä  silmän takana.  Onhan se  rankkaa  hommaa
valehdella inimisille päin naamaa kameroiden seassa.

Tietty viinalle on sellainen roti pidettävä ettei sitä
liikaa pidä ottaa, muuten alkaa järjestellä liian van-
hoja asioita.
++++++
Kun elämä alkoi näyttää  taas valoisampaa puolta
Rudolf alkoi tarkastella asemiaan. Muutama talo
näytti  häämöttävän Taivalkosken suunnalta. Toi-
selta suunnalta  harmaja mökki,  ei ihan tien var-
ressa, puiden katveessa pikemmin. Ei enää auran
kolina sinne  kuuluisi talvella pirttiin.  Savu näytti
kiemurtelevan piisistä melko pystyyn. Se meinasi
korkeapainetta ja ehken kiristyvää ilmapiiriä.

Kauempana  erottui juuri  ja juuri sininen kilpi.
P U R-N U-V A A-R A 10,  Rudolf  sai  tavat-
tua lopulta.  No sinne  se hukka  tietenkin on
oijustanut.
Eihän se nyt takaisinkaan ole  kääntynyt.eikä
kaupunkiin  mennyt,  kun on koko  ajan valta-
suunta ollut pohjonen, niin kuin itselläkin.

Ja tuskinpa se nyt Päätalon Kallen kotitalollekkaan
on ihan ensimmäisten joukossa aamutuimaan tukki-
massa. Pähkäili Rudolf.

Katsahti mökin suuntaan  ja jostain  sivistyksen rippeistä
sai kasattua muistot aamukahvin tuoksuun.  Ajatteli, että
kyllä tällä kohtaa Suomea jo tohtii käydä  ovea kopistele-
maan.  Kysäistä  vaikka  muina miehinä tietä  jos ei  muuta
keksi. Kyllä ne pyytävät sisään astumaan, laittavat kahvia
kupin.   Jos oikein noloa osaa esittää, niin saattaapa leipä-
tassin nokan eteen tukkia.

Siinä silotteli karhealla  kämmenellä naamarustinkia,
no - miksipä tuo  siitä korjaantuu - muutaman päivän
sänki. Viispiikkisellä haroi hiuksiaan järjestykseen.

Oikoi takinliepeet,  riipi viteliköstä  tarttunutta röhnää
ja puisteli roskat hangelle.  Karautti kurkkuaan ja laski
penkalta tielle  ja alkoi lompsimaan  viertä pitkin mökin
suuntaan.

Siinä oli vielä parisataa metriä  aikaa keksiä puheen-
aihetta ja  selityksiä kysymyksiin. Tämä oli taas niitä
kohtalon metkuja.  Jos ei asian  tynkää tule mieleen,
kävelyttää piru ohi.  Saattaa kävelyttää ihan kaupun-
kiin saakka.

Sen verta oli  vielä metsän  huomassa hämärää että
akkunasta pilkotti silmään valo, vaikka muuten kyllä
jo kelpasi tietä astua.
Juuri ennen mökin tiehaaraa  Rudolf äkkiä pysähtyi.
Vastapäätä näkyivät penkalla tutut jäljet.

Heh-heh,  oikeassahan minä olin, sinne sulla oli kuin
olikin matka, Purnuvaraan. Rudolf!  Sinähän alat jo
pikkuhiljaa oppia!

No nyt oli puheenaihe ratkennut.  Nyt sopi poiketa
jo mökin  tielle. Ukko kääntyi  talon suuntaan ja oli
pian rantteella. Kovin näytti hopusti katsoen puoli-
pitoiselta  tämä huusholli.  Niinköhän joku mummeli
asustelee täällä peräkamarinpoikansa kera, tuumi.

Kopisteli kengän nokat rappurallin virkaa tekevään
työttömään  myllynkiveen.  Jotenkin näytti  kuin se
olisi iskenyt silmää.  Kamusi raput  porstuan sisälle.
Silmään pisti  ettei ollut lukkoa,  eikä edes reikeliä.
Täällä sentäs vielä luotettiin  aitoon rehellisyyteen.
Vaaleanvihreä  peiliovi,  jo kulahtanut,  oli kuitenkin
topakan oloisesti  paikoillaan ja Rudolf koputti sitä
rystysillään hyvien tapojen mukaan.

Sisältä kuului  jotakin ääntä  jonka hän  tulkitsi kehoi-
tukseksi käydä sisään. Lämmin ilma pelmahti kasvoille,
hieman tunkkainen, kukaan vaan ei vissiin ollut ehättä-
nyt vielä sille aamulle raottaa ovea.

Piisituli räiskyi  ja hellanalushiilet  hehkuivat, kahvin
ja rukiisen tuoksu leijaili nokkaan.  Pöydän kupeelta
nousi nainen,  keski-ikäinen nainen,  ei laiha mutta ei
tynnörikään,  semmonen  mukavan rehevä.  Reitevä,
rintava ja persevä. Ei ruma eikä kaunis. Siltä väliltä.

Nämä ehti ukon päässä jo vilistä ennen
kuin ehti ensimmäistäkään  sanaa esille
karkuuttaa.

- Päi... eiku huomenia vaan!  Minä olen etelänmiehiä,
no niitä  vareksia  justiinsa,  koiranpirulainen mulla
karkasi.  Olemma tuonne  pohjosen suuntiin  tässä
matkaa tekemässä.  Liekkö pahkeinen jänestä läh-
tenyt peräämään. Tuonne näkyy teidän risteyksen
kohdalta metsään jäljet vievän.  Aattelin vain että
pistäydyn  ohikulkiessani  sanomassa asiasta.  Että
eipä tässä sen kummenpaa.

- Niin tuota - Rudolfiksi minua  kutsutaan ihan yleisesti.
Että ihan sillä nimellä. En kai minä vain tullut mitenkään
häiritsemään tai keskeyttämään?

- Eikä mitä,  aamustahan tässä minäkin vasta puuhastelin,
jouto-akka.  Solehmaisen Inkeri.  Leski.  Ukko kuoli vuosi
sitten viinaan. Ei malttanut taukoa pitää. Jouti mennä kun
ei eläjäksi ollut.  Onneksi ei saanut lapsia aikaseksi.  Eikä
paljon muutakaan. Kaipa huomasit tullessasi pihan.

Rudolf loksautti läpensä auki. No johan on reilupuheinen
nainen tämä. Kursailematon. Mutta kyllä sillä selvästikin
katkeruutta miehenpuolia kohtaan on tuossa äänessä.

- Istu pöytään,  on siinä sullekkin kahvit ja
palasta, minä nostan kupin nokkas eteen.

Nainen simahteli ketterästi. Selvästi touhun iniminen.
Toi pahkasta koverretun kuksan,  siirteli eineitä kes-
kemmäksi pöytää ja kehotti ottamaan.

Ja aloitti kuulustelun.  Niinhän se menee jos ei edeltä
käsin tunne. Naisethan sen osaa. Hymähdyksiä. hymy-
jä, olankohautuksia, silmänräpytyksiä, hiusten sivelyä,
huulten pureskelua.

Kierrellen kaarellen alkoi  selvitä Rudolfin tola, eihän
sellaista lirkuttelua  voi vastustaa.  Pian jo ukko lauloi
tarinaansa kuin vettä vaan,  alkoi tuo jo dramatisoida
kertomustaan mielessään.
++++++
Aamupäivä vierähti siinä taristellessa. Puita lisättiin
piisiin, näytti pakastuvan. Toinenkin pannullinen kah-
via saatettiin alulle. Ulkopuolinen olisi jo helpostikin
sanonut  että hyvin  näytti näillä  yhteen  natsaavan
heti alusta alkaen.

Nainen alkoi  puhua puolipäiväsen  laitosta ja kyseli
että ellei vieraalla kovin anhitonta  kiirusta ole, niin
hänpä nostaa  eilisen käristyspadan  hällalle varille
ja pistää pottukattilan tulelle.

Vielä sitten hääriessään lisäsi,  että jos ei kerta ole
ja kun  sitä koiraakaan ei  tunnu kuuluvan,  niin josko
muutaman päivän päivystäisi näillä kulmalla ja autte-
lisi miesten hommissa ranteella.  Että pirtin laakon-
gilla saisi nukkua vällyissä ja ruoan saisi sillä töin.

Hetkisen mietti Rudolf, vastasi sitten että saattaapa
tuota autelakki  ruokaa vasten,   nolohan se olisi vaimo
jättää pakkasen armoille kun oli joulukin tulossa.

Niin tekivät sopimuksen  ja Rudolf lähti rantteelle
katselemaan naisen ehdottamia puuhia. Montakaan
päivää mennyt kun asettuivat jo asiat tolalleen.
++++++
Äkkinäinen tupaantulija olisi arvellut  että siinä keski-
iän juuri ylitellyt avopari hissuksensa vietti yhteiseloa
melkosen sopuisasti. Lepposen oloisesti, isommitta rii-
doitta ja kiistoitta.

Ja tuotahan se toki  olikin mitä  enimmissä määrin.
Hyötynäkökohdat olivat panavammat kuin jostakin
pikkuasioista esiin kirvonneet erimielenpuolet.

Eräänä iltana kun Ruodolf oli jo nukahtamaisillaan
omalla konnullaan, kuului alkovista Inkerin ääni:
"Tällä tuntuu niin kylmältä, taitaa vetää jostakin."

Rudlof kapsahti pystyyn: "Minä tarkistan tuon
oven ja lisään pari pölkkyä tuonne piisin alle!"

"HÖLÖMÖ! Täällähän on niin kuuma  ettei täällä
tarkene enää  vaatetta päällänsä pitää. Tulehan
nyt tänne. Sammuta valo ja pane se ovi kiinni."

Aamulla, oli jo valjennut. Inkeri katseli nukkuvaa
miestä. Karvaa oli jo silminnähden. Olet sinä mel-
konen.  Mutta kyllä  minä sinut kesytän.  Vai sinä
meinaat sinä sinne pohjoiseen vapautees rynnätä.
Katsotaanpa miten tässä nyt aletaan mennä.

Nousi sitten, laski yöpaidan kainaloon käärityt
helmat viralliselle kohdalleen, mytisti jalkojen
väliin ja läksi piisitulta virittelemään  ja aamu-
kahvia laittamaan.

Herätteli  aikanaan miehen,  totesi sokeripala huulen
tötterössä, kahvikuppi kädessä, silmät veikeästi sir-
hollaan,  että mitä jos sinä  viivytkin vaikka  joulun ja
uuden vuoden  yli tällä perällä.  Jospa se  koiru vielä
palaa sieltä jänesmetsältä kun oottelet täällä.
Tirautti naurun päälle.

Eipä siinä ollut kahta puhetta,  Rudolf lupasi,  että
katsotaan nyt sitten vuodenvaihteen  yli minkä tuo
tekee.
++++++
Siinä oli mennyt sopuisasti yhteiseloa viettäen
joulunpyhät, uusivuosikin. Päivät päivän töissä,
illat illan töissä ja vieläpä yötuuriinkin oli ylet-
tynyt resursseja  ja voimavaroja  kun oli niitä
harkiten  ja suunnitelmallisesti  hereillä ololle
lomittanut ja jakanut iniminen.

Vain heti oli vuoden alussa semmonen kytö ja levottomuus
syttynyt.  Semmoinen polte ja tuli,  liekki joka yötä päivää
kalvoi,  nosti levottomuutta,  teki melko äreäksikin.

Enää ei joka radion uutiseenkaan jaksanut reagoida
välinpitämättömasti.  Maailman asiat  alkoivat  taas
vituttaa. Niihin juuttui ikään kuin kiinni.

Inkerille otti puheeksi lauantaina saunalauteilla lojuessaan.
Sanoi että nyt on semmonen pakko että lähtöä tässä tekee.
ei sille mahda kukaan nyt mitään.

- Tyhjä on köyttää puuhun.  Puren ne poikki vaikka
viimeisenä tekona. Koita hyvä Inkeri ymmärtää, ei
tämä sinusta johdu. Olisi minusta hyvä että sovus-
sa lähtisin  sinun luotasi.  Hyvinhän meillä  on tässä
mennyt,  ei siinä mitään.  Mutta en minä vaan jaksa
taistella kun päähän on asetettu komento lähteä.

Eihän se Inkeri mikään pahansuopa ollut,
sopivat sunnuntaina  asiat keskenänsä ja
tekivät valmistelut sopuisasti.

Maanantaiaamuna  oli  Rudolfilla  taas uusi  alku.
Uusi vuosi.  Taskussa Inkerin sokeripurnukasta
kaivamat ja väkisin taskuun tukkimat  neljä viis-
kymppistä. Rudolf vallantien varressa, pysäkillä
oottelemassa Ervastin pikavuoroa Oulusta Kuu-
samoon.

Rudolf elää ja susikin elää yhä.
Jos Ukko ylijumala suo, jatkoa
seuraa tällä osastolla.
1067890.jpg  
Warhemmat osat löytyvät tuosta OIKEALTA! >>>>